En minäkään. Mutta viime aikoina olen alkanut aistia sitä muuten, lykkiessäni pienokaistani vaunuilla pitkin maalaisraittia. Jo kymmenen senttiä märänpuoleista lunta tien poskessa pukkaa kokovartalohikeä ja helposti myös kiukkupunaa poskelle, kun työntää eteenpäin, vastatuulessa varsinkin, muutaman kilon kokoista lasta ja joltisenkin painavampaa vaunusettiä.
Maalla on normaalia, että omasta pihasta pääsee lähtemään lenkille tietä pitkin vain yhteen suuntaan ja sitten kotitien ja vähän isomman tien risteyksestä vain kahteen suuntaan. Siksi kinokset, nietokset, sohjot, polanteet ynnä muut ovat olennainen osa jokapäiväistä polkua, jota me vaunuikäisten lapsosten äidit talvisin tallaamme. Mukavahan se on, että on lunta, mutta kun se alkaa vallata kulkureitin aivan holtittomasti, asia alkaa harmittamaan sellaistakin, joka on asunut tyytyväisenä maaseudulla puolet elämästään.
Hotvaunuilu on kyllä tehokasta liikuntaa raskausajan kilojen poistamiseen. Mutta että melkein joka päivä? Kuinka moni mies suostuisi moiseen mukisematta? Sitä paitsi käy niskan päälle, kun joutuu vähän väliä varmistamaan, ettei vaan ole takaa tulossa autoa. Ainakaan kovin lähellä vielä. Ainakaan kovin kovaa vauhtia. Ei sen puoleen, vaunujen työntäjähän siinä törmäyksessä pahimman iskun ottaisi vastaan ahterillaan.
Maaseudun äidit: otetaanko haltuun se mahtikäsky, jolla teiden kunnossapitäjät saadaan pontevammin liikkeelle – jotta kone käynnistyisi vähän aiemmin kuin vasta sitten, kun säätiedotus lupaa lumisateen varmasti loppuvan. Annetaan sipaus sapiskaa myös autoilijoille, jotka ajavat niillä yksillä raiteilla, jotka naapuri aamuvarhaisella ensimmäisenä teki. Mikä siinä on, että autolla ei voi ajaa tien oikealla puolella vaan mahdollisimman keskellä tietä? Useammat raiteet hyödyttäisivät kaikkia tiellä liikkujia, myös autoilijoita kohtaamistilanteissa.
Kätevät emännät, maajussien morsiamet ja leidit landella: yhdistetään voimamme ja vaaditaan hyvin aurattu tie jokapäiväiseksi oikeudeksi!
